Solmeilu

Makramee

Makramee-solmeilu sai luultavasti alkunsa 1200-luvun arabien kehittämänä. Termi makramee tulee arabian kielen sanasta migramah, joka tarkoittaa reunakoristelua tai kirjottua huntua. Tekniikka on siirtynyt maurien mukana Espanjaan, josta se levisi muualle Eurooppaan.

Nykypäivänä makramee tuntuu tulevan muotiin jälleen. Useat vaate- ja koruliikkeet ovat tuoneet mallistoihinsa makramee-solmeiltuja koruja, joihin on yhdistetty helmiä, kiviä ja muuta kimaltavaa. Itse sain vasta kummitädiltäni Egyptistä tuliaisena korun, jonka valmistukseen on käytetty makrameeta.

Koulussa makrameeta voidaan hyödyntää monilla eri luokka-asteilla. Esimerkiksi pieninä välitöinä tai lisätöinä, kun on saanut muuten oman työnsä valmiiksi. Ystävänauhat ovat monesti oppilaiden mieleen. Itse olen käsityötunnilla viidennellä tai kuudennella luokalla tehnyt ystävännauhoja ja avaimenperiä tekemällä erisuuntaisia tasosolmuja. Muistan myös kuinka yksi luokkatoverini teki samalla tekniikalla koirantalutushihnan.
Vaihtoehtoisesti voidaan tehdä suurempikin työ, esimerkiksi vyö tai kassi. Tämä riippuu aivan opettajasta, mitä tekniikoita hän haluaa tunneillaan opettaa ja käyttää.

Makrameeta aloittaessa solmujen eri vaiheiden tekoa helpottaa, jos käytettävissä on erivärisiä ja paksuja lankoja, esimerkiksi trikookude käy loistavasti. Katsottaessa paperiversiosta ohjetta kannattaa käyttää väri, jotta hahmottaa missä lanka kulkee. Monesti oppilaan voi olla hankala hahmottaa mikä on tukilanka ja mikä solmimislanka, tällöin tukilangan voi merkitä esimerkiksi pienellä teipin palalla. Yhteisöllinen oppiminen on hyvä tällaisen opettelussa, kun oppilaat yhdessä miettivät kuinka solmun kuuluisi tulla, on lopputulos opettavampi kuin silloin jos opettaja heti kertoo sen. Tietysti alussa opettajan tulee ilmaista selkeästi ja kuinka solmuja tehdään; selittää sanallisesti, näyttää havaintomateriaalia ja mahdollisesti jopa näyttää kädestä pitäen. Kädestä pitäen vain silloin jos oppilas ei muuten kykene tekemään solmuja.

Fransut

Tietoa fransuista (toiselta nimeltään franssi) löytyy 1700-luvulta alkaen. Myöhemmin 1800-luvulla fransut ovat olleet jo yleisesti tunnettuja ja suosittuja Suomessa. Keski-Pohjanmaalla on fransuja tehty enemmän ja siellä on perehdytty perusteellisemmin fransuihin ja kehitelty malleja. Fransujen suosio on vähentynyt ajan kuluessa mutta sen perinnettä pidetään yllä.

Fransujen solmimisessa käytetään kahta erilaista solmua ja niiden solmimissuunta on vasemmalta oikealle. Fransujen solmimisessa on tärkeää kiinnittää huomiota työn tasaiseen jälkeen. Solmuja kannattaa harjoitella ennen varsinaisen työn aloittamista. Fransuille on hyvin ominaista, että ne päättyvät tupsuihin, jotka on jaettu päätupsuihin ja välitupsuihin.

Itse koin fransujen teon vaikeaksi. Aloitin ainakin viisi kertaa alusta ja näytetilkkuni on aika pieni, mutta olen siitä erityisen ylpeä. Solmujen tasaiseksi saaminen on yllättävän hankalaa ja sen huomaa heti kädenjäljessä. Vielä jonain päivänä onnistun tekemään kunnollisen fransun, se vain tarvitsee tällä hetkellä aikaa ja harjoitusta.

Käsityönopettajan on hyvä osata fransun teko, sillä hän on omalta osaltaan vaikuttamassa siihen mitä tulevat sukupolvet tietävät käsityöperinteistä. Fransuja voidaan pienimuotoisesti harjoitella esimerkiksi kudotun työn päättelyssä.
Uskoisin että erityisen tärkeää tietää fransuista silloin, kun opettaa Keski-Pohjanmaalla, jonne fransujen teko perinne sijoittuu maantieteellisesti.
Monesti opettajalle voidaan tuoda jokin näyte ja kysyä kuinka tämä tehdään ja mitä tämä on.

Verkko

Vanhin verkkolöytö on Antrean verkko, jota on käytetty noin 10000 vuotta sitten. Kyseinen verkko oli tehty pajunkuoresta.
Kalaverkkojen tekemisessä yleisesti on käytetty puuvillaista kalalankaa, josta kalalangan nimityskin tulee. Myöhemmin nailonlanka on syrjäyttänyt kalalangan, kestävyytensä takia.
Muotonsa perusteella verkot ryhmitellään kahteen päätyyppiin eli kulmikkaisiin verkkoihin ja ympyräverkkoihin. Kulmikkaat verkot jaetaan vielä vino- ja suorasilmäisiin verkkoihin. Kaikki tyyppeihin kuuluvien pitsien verkonsilmä tehdään samalla tavalla, mutta niillä on erilaiset aloittamistavat.

Verkkopitsi eli filét pitsi on saanut alkunsa tavallisesta kalaverkosta. Egyptiläiset, babylonialaiset ja assyrialaiset ovat käyttäneet verkkoa aikoinaan jonkinlaisena päähineenä. Kreikkalaisten ja roomalaisten ylimysten vaatteita koristeltiin metallilankaisilla verkoilla. Länsimaissa alttariliinat ovat olleet verkkopitsein koristeltuja. Suomessa verkkopitsejä on käytetty kirkkotekstiileissä 1600-luvun alussa.
Verkkopitseihin voidaan käyttää aivan samaa solmua kuin mitä kalastajat käyttävät verkkoa kutoessaan. Verkkopitsien tekeminen on erittäin hidasta, joten sitä tehdään suhteellisen vähän. Virkkaamalla saadaan hyvin samannäköistä pintaa ja paljon nopeammin.

Verkon tekeminen koulumailmassa on mielestäni verrattavissa hieman fransujen tekoon, opettajan olisi hyvä esitellä käsityöperinteitä. Verkon tekoa voisi integroida historian tuntien kanssa tai järjestää perinneteemapäivä, joissa verkon teko voisi olla yksi osa.
Varsinkin pienempien oppilaiden kanssa voisi integroida kuvataiteen yhteyteen: verkkoon voisi piirtää, leikata ja liittää kaloja.

Lähteet:
 Boberg, Anne-Marie: Makramee
Aspfors, Bertta: Fransut, eli, franssit : kaunista käsityöperinnettä
http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/Virtu/Pitsi%20etusivu.html